Kaksisataa suudelmaa päivässä

Kuraattori kokee taideteoksen ja tunneskaalan kuivin suin.

Valvojan tuoli on yleensä mukavasti patteria vasten, joten tuijotin Distant Kisses -näyttelyn vahtivuoroilla neljä tuntia vastapäiselle seinälle heijastettua videoteosta Suudelma. Siinä kymmenen vuotta sitten seurustelleet ihmiset rakentavat uudelleen ensirakkauden tunnetta ja luonnollinen tapa tähän on suudelma, joka toistuu teoksessa yhä uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan.

Aurinko ja huonot kuvausolosuhteet tekevät videoteoksen dokumentaatiosta vahinkotaidetta

Ensimmäinen reaktioni on oijoivoiettämitenihanaajasöpöä! Ja onhan se, kaksi ihmistä suutelee jotenkin niin kokeillen ja herkästi. Ihan nousee nuoruusmuistot mieleen. Myöhemmin keksityt nuoruusmuistot.

Sitten tulee vähän stalkkeri olo. Tässä minä istun pimeässä ja katson kun toiset pussailee. Tunteet kuohuvat kuvassa pinnan alla intiimissä tilanteessa, johon en kuulu, vaikka henkilöt välillä kääntyvätkin puoleeni kuin hyväksyntää hakien. Laskeskelen vuosisatoja viimeisimmästä omasta suudelmastani eikä vatsanpohjassa todellakaan lentele muita kuin kateellisia koiperhosia. Deprivaatio vahvistaa tirkistelijätunnetta hienoisella häpeän vivahteella. Välillä on pakko kääntää katse pois. Hetkeksi.

Eikö tuijotukseni häiritse niitä yhtään?

Lopulta teoksesta esiin kuoriutuu vivahde surumielisyyttä. Tarkemmin katsoessa näen kostuneet silmäkulmat, vaikken voikaan tietää, mikä tunne saa nesteen tiivistymään kyyneleiksi. Tiedän sen silti olevan totta.

- Mia Kivinen

Harriina Räinän ja Johannes Paahdon Distant Kisses -näyttely oli esillä Kallio Kunsthallessa 13.–30.4.2017. Suudelma-teoksen lisäksi näyttelyyn kuului Harriina Räinän excription-videoteos sekä Johannes Paahdon esitys Suudelma kolmessa osassa. Kivinen oli näyttelyn kuraattori.

Suudelman kuvasi Arja Kärkkäinen ja excriptionin Elisa Aaltonen. Suudelma on alunperin valmistettu Joel Nevesin ohjaamaan esitykseen RKKS/2, joka oli ensi-illassa Teatterikorkeakoulussa 2016.

Tukholmassakin laadun tae on Ziggy Stardust

Koska kaukomatkoihin ei ole varaa, käyn Tukholmassa. Usein. Maaliskuussa olin siellä ilman Praxis-tovereitani, mutta kulttuuria kulutin normaalin annoksen. Pyrin Söderin pieniin gallerioihin, mutta sain karvaasti kokea niiden olevan kiinni keskiviikkoisin. Underground-suunnitelman mentyä munilleen mainstream pelasti ja löysin lennosta tiistaihin yhteensopivaa ohjelmaa Bonniers Kunsthallesta ja Fotografiskasta.

Bonniers Kunsthalle

Kaikki äänitaide ei ole sattumageneraattorilla tuotettua kohinaa, mutta aika iso osa on.

Susan Philipszin näyttely Lost in Space oli virkistävä kokemus, sillä sen kohinapitoisuus oli pieni ja sattumageneraattoriton. Vain yksi pienenpieni sykkivä pulsari kohisi Radio Star -teoksessa.

Näyttelyä varten tehty uusi teos Aniara pohjautuu ruotsalaisen säveltäjän samannimiseen oopperaan vuodelta 1956 ja sen ykkösviulun äänen eristämiseen. Ääni kimpoili Bonnierin taidehallin avoimessa tilassa, hämärtäen äänitaiteen ja atonaalisen musiikin rajaa. Kokemus oli jotenkin sakraali, vaikka mistään gregoriaanisesta kirkkoviulusta ei voida puhua. Teos mainitaan paikkasidonnaiseksi, mitä se mielestäni ei välttämättä ole, vaikka käyttääkin hyväkseen tilan pohjaa ja akustiikkaa.

Mukana oli myös maltillinen määrä kuvaa

Otan sanani takaisin, mikäli Philipsz on ottanut huomioon ikkunat. Kun katsoi vastarannan jylhiä rakennuksia vastavaloon, muuttui teos urbaaniksi moderniksi sinfoniaksi. Kun taas käänsi katseensa kadun puolelle, äänet alkoivat toimia sen tapahtumien soundtrackina. Mikä on parkkivahtien keskustelun metataso? Mitä pullakuski todella kuljettaa? Liikkuuko pyöräilijä hidastettuna vai olenko vaan ihan sekaisin?

Jylhä vastavalo

Katunäkymä pullakuskien poistuttua

Niiden taiteilijoiden määrä, jotka eivät ole käyttäneet tuotannossaan Ziggy Stardustia millään tavalla, alkaa olla jo aika pieni. Philipszin versio oli sydäntäsärkevän sympaattinen: hän oli laulanut installaatiota varten David Bowien albumin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars kappaleita ilman säestystä ja laulukoulutusta. Kuunteluhuone oli varsin hämärä ja etsiessäni juuri sopivaa pimeyden tasoa kävelin muutaman kerran seinään. Onneksi akustomateriaali pehmensi iskua ja tuskanhuutoani, enkä häirinnyt kohtuuttomasti muiden vierailijoiden keskittymistä äänitaiteeseen.

Fotografiska

Puhutaanpa vähän pahaa kuolleista. Ren Hangin Human Love -näyttely Fotografiskassa jätti minut kylmäksi, ihmettelen itsekin miksi. Hang on kuitenkin hitti hipsteripiireissä, uskalias, leikkisä ja värikäskin. Ehkä minulle kynnys oli kuvien notkahtava laatu, aivan kuin ne olisi otettu huonolla kameralla tai tarkennuskäsi kipsissä. Tai sitten ne olivat vain väärällä tavalla naiiveja minun hermooni. "Näistäpä saisi kivoja postikortteja" kävi mielessä positiivisena asiana. En saanut aikaiseksi edes dokumentoida näyttelyä, sillä mikään kuvakulma ei oikein noussut tiivistämään näyttelyn sanomaa. Mutta lasien heijastukset lattiassa oli hienoja.

Hangin abstraktimpi taso

Patrick Demarchelierin Lumière ei vaikuttanut tätäkään vähää. Aluksi luulin, että Antonin Corbijnin näyttely oli jäänyt korjaamatta pois, niin oli samaa kamaa esillä. Julkkiksia cooleina eri asennoissa. Muotikuvat oli, no, muotikuvia, ihan hienoja mutta kaavaa toistavia ja törröhuulisia. Niin kuin muotikuvat on.

Onneksi jäljellä oli vielä Charlotte Gyllenhammarin Natt.

Gyllenhammar kuulostaa upporikkaan Putous-hahmon nimeltä ja Charlotte onkin äveriäästä suvusta. Spectator-teoksessa on mukana arkistonauhaa Paul Getty kolmannesta, joka kidnapattiin ja palautettiin maksusuorituksen jälkeen korvaa kevyempänä vanhemmilleen. Myös Gyllenhammarin perheessä pelättiin kidnappausta, mistä traumasta Spectator onkin syntynyt.

Perijää kärrätään

Ensin ärsyynnyin tästä äärimmäisestä ensimmäisen maailman problematiikasta, mutta se jäi kesken kun ärsyynnyin dokumenttikuvaa seuraamaan istutetuista taaperopatsaista. Pitääkö sitä lasten viattomuutta nyt joka paikkaan änkeä? Sitten ärsyynnyin siitä, että lapset on laitettu tuijottamaan hetkeä, jolloin Paul Getty kolmas ilmeestä päätellen toivoi kamerat helvetin viimeiseen siivouskomeroon. Sitten ärsyynnyin siitä, että pinnallisena pitämäni teos saakin minut ajattelemaan taiteen moraalia. Sitten huomasin pitäväni teoksesta ihan tosi paljon. Sitten sain pienen sydänkohtauksen, kun yksi niistä taaperoista nousi ja lähti juoksemaan takaisin mamman luo.

Tässä näyttelyssä taiteilija on naamioitunut Ziggy Stardustiksi ja lyöttäytynyt valokuvassa samalle seinälle Ulrike Meinhoffin kanssa. Rinnastus ei avautunut minulle täysin, mutta pidin töistä, koska, no, Ziggy Stardust.

Tässä kuvassa Ziggyn kaverina on projisoitu Meinhof

Kantava teema näyttelyssä on ylösalaisin roikkuvat naishahmot, jotka Gyllenhammar esittää yleensä alhaalta kuvattuina, hameissaan vellovina, videoina, kuvina ja patsaina. En ihan osta näyttelytekstin ilmaisua "kuin eläimet häkeissään" koska eläimet häkeissään aika harvoin laitetaan roikkumaan ylösalaisin. Jonkinlainen krinoliinikalteritematiikka on kuitenkin ilmiselvää.

Hieman ylitulkitsevista näyttelyteksteistä huolimatta, olipa kuulkaas hyvin kuratoitu näyttely! Tila oli hämärä, mutta työt on valaistu juuri tarpeeksi, eikä syksyisen tuulinen äänimaailma alleviivannut, vaan vei mielen kliinisestä galleriasta humisevammille harjuille. Töitä oli paljon, muttei liikaa ja ne olivat erilaisuudestaan huolimatta yhtenäinen kokonaisuus. Ehkä historiallisista yksityiskohdista johtuen minusta tuntui siltä, että koko näyttely kertoo samasta tyypistä, noitavainoista nykypäivään. Ja se tyyppi tuppaa usein roikkumaan pää alaspäin.

Kenties vaikuttavin ylösalaisnainen

Mia Kivinen