Monday, January 9, 2017

Yleissivistävää valotaidetta: Lux In 2017

Lux In 2017 -valotaidenäyttely pureutuu valon perusasioihin. Näyttely on joko loistokkaasti teemoitettu tai sitten on mennyt ihan tsäkällä putkeen, sillä kokonaisuus on selkeä, yhtenäinen ja kuitenkin monipuolinen. Teokset käsittelevät valon ominaisuuksia maltillisesti rajattuina, keskittyen ja mielenkiintoisesti. Se tutustuttaa katsojan valotaiteen perusasioihin väreistä rytmiin ja havaintoon asti, mutta sisältää tasoja myös tottuneemmalle harrastajalle. Minulle Lux In onkin tämän vuoden Lux Helsinki -tapahtuman kiinnostavin kokonaisuus.

Yleisöystävällistä värioppia

Alexander Salvesenin työstä In Relation to Colour tulee mieleen se James Turrellin teos, jonka eteen nukahdin kerran galleriassa ja se Josef Albersin työtä käsittelevä luento, jolle nukahdin opintojeni alkuvaiheessa. Tällä kertaa en nukahtanut, vaan tuijottelin värejä vaihtavia neliöitä niin pitkään, että aivoni kehittivät näkökenttään pari bonuslaatikkoa.

Salvesenin työ on variaatio värien keskinäisen vaikutuksen teemasta, jota monet valotaiteilijat ovat käsitelleet. Väriskaalojen käsittely on tyylipuhdas: vaihtumisen tahti on juuri niin hidas, että menee hetki ennen kuin se tajuaa, mutta tarpeeksi nopea, ettei sitä voi olla huomaamatta jos keskittyy teokseen silmänräpäystä pidempään. Salvesen on myös ansiokkaasti välttänyt LED-tekniikan mahdollistaman värien ylikäytön ja keskittyy vain muutamaan sävyyn ja niiden aikaansaamiin väriavaruuksiin. Teoksen kolmiuloitteisuutta ei helposti tajua ja vaikka tungin pääni (taiteilijan luvalla) kehyksistä sisään, muuttuivat selvät etäisyydet tasoja vaihtaviksi pinnoiksi heti kun pääsin takaisin penkkiin.

Käänteishollywoodefekti:
kolmiuloitteinen pinta, joka yrittää näyttää kaksiuloitteiselta 

Myös Joonas Tikkasen HUE käsittelee väriä. Mitä vinompaan kulmaan värittömältä näyttävää kennostoa valaiseva, hitaasti liikkuva valonlähde siirtyy, sitä selkeämmin piirtyvät sen koko spektrin kattavat värilliset varjot seinään. Teoksen toiminta on päivänselvä, mutta varjojen koko ajan muuttuva kuvio vaikuttaa silti vähän illuusiolta.

Keltavihreää koillisessa

Taiteiden ja tilojen rajamailla

Video- ja valotaiteen raja on erityisen epäselvä ja monet Teemu Määttäsen työt asettavat taiteen kladisteille ankaran haasteen. Määttänen on käsitellyt valon käyttäytymistä ja videoprojektorin käyttöä valona useissa töissään, joista Säde-palkittu Red Chair vuodelta 2006 on yksi suomalaisen valotaiteen merkkipaaluja – vaikka onkin videotyö. Tuolin varjoista kaiken irti ottava, yhdellä videoprojektorilla toteutettu teos on yksinkertainen, nerokas ja hauskakin. Tai ainakin minä hihittelin partaani etenemisongelmaiselle valolangalle.

Tuoli ja sen multiploituneet varjot

Näyttelyn konseptuaalisin työ, Kristian Palmun That Light I Never Knowed, on kohotettu katonrajaan, eikä huonekasvia valaiseva valonlähde tosiaankaan ole tunnistettavissamme. Koko työ jää helposti huomaamatta ja kun sen olemassaolon tajuaa, tuntuu se olevan kaikin puolin kyseenalainen: väärällä korkeudella, väärin valaistu, väärässä näyttelyssä. Juuri siksi se on juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan, säännön luovana ja niitä kyseenalaistavana poikkeuksena.

Spottaa näyttelystä aito palmu
Kuva: Eija Väliranta / LUX Helsinki

Kuvataiteen ikuisuuskysymys on vaalean galleriatilan väitetty neutraalius taiteen esittämispaikkana. Ei valkoinen kuutio tietenkään oikeasti ole neutraali, mutta annetaan traditionalistien uskoa niin. Esityspaikan merkitys korostuu Mateus Mannisen hiljalleen telineessään nousevasta ja laskevasta loisteputkesta muodostuvan Tasaaja-teoksen sijoittelussa. Ympärillä olevat konereliikit tuovat runsaudessaan teokseen industrialistisen leiman, kun taas perinteisessä "tyhjässä" galleriassa tulkintani olisi toisenlainen.

Nousee putki, laskee putki

Ääntä valona, valoa taajuutena

Telkkarit kehitettiin alunperin siihen, että tutkijat näkisivät äänen kuvaajan edes jotenkin, kertoi Antti Pussinen minulle avajaisissa. En ihan usko, kyllä ne kissagiffejä varten keksittiin. Teoksessa Lissajous nähdään kuitenkin kissojen sijasta äänen kuvaajia ikivanhoissa monitoreissa, joiden päälläpitämiseen tarvitaan Nintendoa. Pussinen selitti kyllä miksi, mutta ymmärtämisen sijasta nyökyttelin päätäni. Taustatieto ei onneksi ole välttämätöntä teoksesta pitämiseen, vaan riemuitsin täysin rinnoin retrofuturistisista nippeleistä, nappeleista ja väri-ilmiöistä monitoreissa. Kuulin myös työtä tutkaillessani sivukorvalla, että moottorisahasta kannattaa poistaa terät, jos sillä aikoo jonglöörata ketju käynnissä ja muu tapa olisi naurettavaa. Taideharrastus sivistää odottamattomilla tavoilla.

Varhainen abstrakti kissa-animaatio

Kai van der Puijn 11,5 Hz ottaa myös muotonsa taajuudesta. Moottorin pyörittämä valokaapeli kieppuu hyppynarun lailla ja sen muodostama kuvio riippuu pyörimisnopeudesta. Tuntuu kuin jokin Pussisen työn kuvaajista olisi siirretty kolmiuloitteiseen maailmaan ja käsketty ryhdistäytyä. Vauhdilla liikkuva kaapeli luo illuusion elävästä valoseinämästä tai -kuplasta, mutta oma suosikkikohtani on se, jossa moottori hidastuu ja muodot muuttuvat kerrassaan holtittomiksi.

Valolta lähtee ajoittain mopo käsistä

Kirkkautta ja kivistäviä silmiä

Avajaispäivä oli uudenvuodenpäivä ja osa yleisöstä sen mukaisessa kunnossa. Arja Kärkkäisen Varpaalleastuja ei helli krapulaisia silmiä, vaan vasta lähietäisyydellä kirkkautensa paljastava valokeila sai useankin ex-juhlijan kaartamaan kannoillaan ja toteamaan että nyt ei vaan pysty. Se on heidän tappionsa, sillä keilan reunamilla ujosti odottavat lasivarpaat tiivistävät jotain oleellista valosta ja varjosta.
Lasivarpaiden ramppikuume

Täysin toisen näkökulman valon ja pimeyden dynamiikasta saa Timo A. Aallon Light Noise -teoksessa. Aalto keskittyy televisiosta tutun valkoisen kohinan valoversioon, johon katsoja pääsee teoksessa uppoutumaan. Hienoinen savu saa pienenpienet valokiilat näkymään tilassa ja vastakkaiselle seinälle muodostuu säksättäen muuttuva valkoisen kohinan valli. Valo muuttuu niin nopeasti, että se on samaan aikaan sekä todella kirkas että pimeä. Tämäkään teos ei ollut krapulaisten suosiossa.

Valon miniuniversumi

Eero Erkamon Valunta-työssä katsoja pääsee omin käsin (tai muin ruumiinosin) säätelemään valon määrää. Teoksessa on kyllä sama valo koko ajan, mutta se lävistää pimeän kopin jälkeä jättämättä, jollei kävijä osu valokeilaan ja saa näin valoa jäämään tilaan. Huhujen mukaan jotkut pariskunnat ovat turhautuneet niin valon etsinnässä, että ovat jääneet taiteen toteuttamisen sijaan koppiin kuhertelmaan. Siitä johtuvat Luxin ruuhkat.

Löydä valo ja kätesi triplaantuu

Arkisia illuusioita

Vaikka kuinka tekisi mieli, älä edes yritä selvittää, miten Liubov Moskvinan työ Travelling Light toimii. Sen kannattaa antaa olla juuri niin mystinen kuin miltä se ensinäkemältä vaikuttaa. Itsehän toki valoalan ammattilaisena tajusin tekniikan heti kolmannella katsomiskerralla, mutta mieluummin olisin katsonut teosta selittämättömänä valon väreilynä maagisessa magmassa.

Kuva: FLUX

Riikka Karjalaisen Peitto taas avautuu nimenomaan silloin, kun sen juju paljastuu. Peitto näyttää mummon keinutuoliin unohtamalta viattomalta torkkuliinalta, mutta annas olla, kun seisot niin, että pääsi varjo osuu peittoon. Myös salamalla otetut kuvat kertovat enemmän kuin tuhat ilman salamaa otettua. Melkoinen teknomummo lienee ollut kyseessä, tai liikenneturvallisuusintoilija.

Satunnainen näyttelyvieras Peittoon kääriytyneenä
Kuva: Riikka Karjalainen

Pääsin pikapätemään, kun ohikulkija ihmetteli miten ihmeessä Jere Suontaustan teos Sädesade oli tehty. No laasereilla tietysti! Ja olisin todellakin tiennyt tämän, vaikkei Suontausta olisi kertonut sitä hetkeä aiemmin. Ja hyvät vanhemmat, kun lapsenne kysyvät, mitä pimeässä hohtava valuva neste on, älkää sanoko, ettei se ainakaan vettä ole, sillä sitä se juuri on. Verkkainen valuminen luo tilaan hidastetun tunnelman, ikään kuin painovoima olisi kahvitauolla. Pimeys ja siinä hohtavat valopisteet saavat aikaan senkin, että alan vähitellen tuntea olevani avaruudessa tai ainakin scifi-elokuvassa.

Sataa, sataa, hitaasti ropisee
Kuva: Jere Suontausta

Ilmari Karhun Suodatin tuo mieleen lisätyn todellisuuden, jossa ympäristön virtuaalisia ilmiöitä voi nähdä vain puhelimen ruudun läpi katsoessa. Tässä versiossa monitorin vesiaiheinen kuvamateriaali näkyy vasta sen eteen ripustetun kelmun läpi ja vahvistuu sitä mukaa, mitä useampi kerros kelmua jää katsojan ja monitorin väliin. Ja mitä on tämä ihmekelmu, joka niin silmiämme huijaa? No sellofaania. Sitä samaa, mihin kukkasetkin kääritään. Taide sivisti taas.

Todellisuus kerrostuu sellofaaniin

Aaltoja ja välähdyksiä

Meri Ekolan ja Marc Meliàn Cycles-teoksessa kehää kiertävä valoaalto ja ääni toistuvat eri rytmissä. Aika ajoin ne saavat toisensa kiinni ja tekevät kierroksen täysin synkronissa. Voi, mikä hyrisevä tyytyväisyys siinä hetkessä syntyykään, vähän niin kuin loksauttaisi yhteen kaksi täydellisesti toisiinsa sopivaa puupalapelin palasta.

Lähellä täyttymystä

Jari Haanperä on yksi Suomen kokopäiväisimmistä valotaiteilijoista, vaikka tekee toki muutakin. Haanperältä nähdään Lux Inissä useita töitä, joista Light Desk on varta vasten tätä näyttelyä varten tehty. Teosten tyyliä voisi kutsua retrokierrätysteknoksi. Valonlähteet ovat kaukana viimeisintä tekniikkaa edustavista värivalohelvetinkoneista – esimerkiksi Light Deskin valo tulee perinteisistä pöytävaloista. Valo muuntaa tutut, arkisetkin objektit abstrakteiksi kuvioiksi, jotka vaihtuvat niin haipakkaa vauhtia, että instagrammaaja on ihmeissään. Kuten viime vuoden Luxissa nähdyssä FYR-teoksessa, varjot ja valon muodot nousevat teosten pääosaan teknisen bravuurin sijaan.

Concert Screen 
Light Desk

Lasten suusta

Lux In on selvästi lasten suosiossa. "Mennään jo kotiin" vänisivät epätoivoiset vanhemmat, kun vaahtosammuttimet halusivat katsoa sen kivan teoksen vielä viidennentoista kerran. Lasten suusta tulee myös dadoin ääniraita videoteoksiin – mutta sitä ei voi kertoa, se pitää kokea. Tiistaihin 10.1.2017 asti on vielä aikaa.

Tässä mainittujen teosten lisäksi näyttelyyn kuuluvat seuraavat työt: Jim Bond: Blink, Janne Parviainen: Valomaalauksia, Pink Twins: Overlook, Ishmail Sandstroem: Mandala, SWÄG (Joonas Toivonen & Marko Vierimaa): Imaginary Mappings, eri ekijöitä: Lantern Park.

Mia Kivinen
Kuvat kirjoittajan, jos ei muuta mainittu