Koska kaukomatkoihin ei ole varaa, käyn
Tukholmassa. Usein. Maaliskuussa olin siellä ilman Praxis-tovereitani, mutta
kulttuuria kulutin normaalin annoksen. Pyrin Söderin pieniin gallerioihin,
mutta sain karvaasti kokea niiden olevan kiinni keskiviikkoisin. Underground-suunnitelman
mentyä munilleen mainstream pelasti ja löysin lennosta tiistaihin yhteensopivaa
ohjelmaa Bonniers Kunsthallesta ja Fotografiskasta.
Bonniers Kunsthalle
Kaikki äänitaide ei ole sattumageneraattorilla
tuotettua kohinaa, mutta aika iso osa on.
Susan Philipszin näyttely Lost in Space oli virkistävä
kokemus, sillä sen kohinapitoisuus oli pieni ja sattumageneraattoriton. Vain
yksi pienenpieni sykkivä pulsari kohisi Radio Star -teoksessa.
Näyttelyä varten tehty uusi teos Aniara
pohjautuu ruotsalaisen säveltäjän samannimiseen oopperaan vuodelta 1956 ja sen
ykkösviulun äänen eristämiseen. Ääni kimpoili Bonnierin taidehallin
avoimessa tilassa, hämärtäen äänitaiteen ja atonaalisen musiikin rajaa. Kokemus
oli jotenkin sakraali, vaikka mistään gregoriaanisesta kirkkoviulusta ei voida
puhua. Teos mainitaan paikkasidonnaiseksi, mitä se mielestäni ei välttämättä
ole, vaikka käyttääkin hyväkseen tilan pohjaa ja akustiikkaa.
|
Mukana oli myös maltillinen määrä kuvaa |
Otan sanani takaisin, mikäli Philipsz on
ottanut huomioon ikkunat. Kun katsoi vastarannan jylhiä rakennuksia
vastavaloon, muuttui teos urbaaniksi moderniksi sinfoniaksi. Kun taas käänsi katseensa kadun puolelle, äänet alkoivat toimia sen tapahtumien soundtrackina.
Mikä on parkkivahtien keskustelun metataso? Mitä pullakuski todella kuljettaa? Liikkuuko
pyöräilijä hidastettuna vai olenko vaan ihan sekaisin?
|
Jylhä vastavalo |
|
Katunäkymä pullakuskien poistuttua |
Niiden taiteilijoiden määrä, jotka eivät ole
käyttäneet tuotannossaan Ziggy Stardustia millään tavalla, alkaa olla jo aika
pieni. Philipszin versio oli sydäntäsärkevän sympaattinen: hän oli laulanut installaatiota
varten David Bowien albumin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders
from Mars kappaleita ilman säestystä ja laulukoulutusta. Kuunteluhuone oli varsin hämärä ja etsiessäni juuri sopivaa pimeyden tasoa kävelin muutaman
kerran seinään. Onneksi akustomateriaali pehmensi iskua ja tuskanhuutoani, enkä
häirinnyt kohtuuttomasti muiden vierailijoiden keskittymistä äänitaiteeseen.
Fotografiska
Puhutaanpa vähän pahaa kuolleista. Ren Hangin
Human Love -näyttely Fotografiskassa jätti minut kylmäksi, ihmettelen itsekin
miksi. Hang on kuitenkin hitti hipsteripiireissä, uskalias, leikkisä ja värikäskin. Ehkä minulle kynnys oli kuvien notkahtava laatu, aivan kuin ne olisi otettu huonolla
kameralla tai tarkennuskäsi kipsissä. Tai sitten ne olivat vain väärällä
tavalla naiiveja minun hermooni. "Näistäpä saisi kivoja
postikortteja" kävi mielessä positiivisena asiana. En saanut aikaiseksi edes dokumentoida näyttelyä, sillä mikään kuvakulma ei oikein noussut tiivistämään näyttelyn sanomaa. Mutta lasien
heijastukset lattiassa oli hienoja.
|
Hangin abstraktimpi taso |
Patrick Demarchelierin
Lumière ei vaikuttanut
tätäkään vähää. Aluksi luulin, että Antonin Corbijnin näyttely oli jäänyt
korjaamatta pois, niin oli samaa kamaa esillä. Julkkiksia cooleina eri
asennoissa. Muotikuvat oli, no, muotikuvia, ihan hienoja mutta kaavaa toistavia
ja törröhuulisia. Niin kuin muotikuvat on.
Onneksi jäljellä oli vielä Charlotte
Gyllenhammarin Natt.
Gyllenhammar kuulostaa upporikkaan
Putous-hahmon nimeltä ja Charlotte onkin äveriäästä suvusta. Spectator-teoksessa
on mukana arkistonauhaa Paul Getty kolmannesta, joka kidnapattiin ja
palautettiin maksusuorituksen jälkeen korvaa kevyempänä vanhemmilleen. Myös
Gyllenhammarin perheessä pelättiin kidnappausta, mistä traumasta Spectator
onkin syntynyt.
|
Perijää kärrätään |
Ensin ärsyynnyin tästä äärimmäisestä
ensimmäisen maailman problematiikasta, mutta se jäi kesken kun ärsyynnyin
dokumenttikuvaa seuraamaan istutetuista taaperopatsaista. Pitääkö sitä lasten
viattomuutta nyt joka paikkaan änkeä? Sitten ärsyynnyin siitä, että lapset on
laitettu tuijottamaan hetkeä, jolloin Paul Getty kolmas ilmeestä päätellen
toivoi kamerat helvetin viimeiseen siivouskomeroon. Sitten ärsyynnyin siitä,
että pinnallisena pitämäni teos saakin minut ajattelemaan taiteen moraalia. Sitten
huomasin pitäväni teoksesta ihan tosi paljon. Sitten sain pienen
sydänkohtauksen, kun yksi niistä taaperoista nousi ja lähti juoksemaan takaisin
mamman luo.
Tässä näyttelyssä taiteilija on naamioitunut
Ziggy Stardustiksi ja lyöttäytynyt valokuvassa samalle seinälle Ulrike
Meinhoffin kanssa. Rinnastus ei avautunut minulle täysin, mutta pidin töistä,
koska, no, Ziggy Stardust.
|
Tässä kuvassa Ziggyn kaverina on projisoitu Meinhof |
Kantava teema näyttelyssä on ylösalaisin roikkuvat
naishahmot, jotka Gyllenhammar esittää yleensä alhaalta kuvattuina, hameissaan
vellovina, videoina, kuvina ja patsaina. En ihan osta näyttelytekstin ilmaisua "kuin eläimet
häkeissään" koska eläimet häkeissään aika harvoin laitetaan roikkumaan
ylösalaisin. Jonkinlainen krinoliinikalteritematiikka on kuitenkin ilmiselvää.
Hieman ylitulkitsevista näyttelyteksteistä
huolimatta, olipa kuulkaas hyvin kuratoitu näyttely! Tila oli hämärä, mutta työt
on valaistu juuri tarpeeksi, eikä syksyisen tuulinen äänimaailma alleviivannut,
vaan vei mielen kliinisestä galleriasta humisevammille harjuille. Töitä oli paljon, muttei liikaa ja ne olivat erilaisuudestaan huolimatta yhtenäinen
kokonaisuus. Ehkä historiallisista yksityiskohdista johtuen minusta tuntui siltä, että koko näyttely kertoo samasta tyypistä, noitavainoista nykypäivään. Ja se
tyyppi tuppaa usein roikkumaan pää alaspäin.
|
Kenties vaikuttavin ylösalaisnainen |
Mia Kivinen